Ensimmäiset sanat

Tästä se lähtee. Meidän Oiva sanoo jo sanat äiti ja isi. Äithi ja iti. Se on jännittävää :) Mitä seuraavaksi? :)
Uni pupun Oiva sanoo -khu... :)
Tämä on kyllä hauskaa aikaa. Ihan sitä innolla odottaa mitä kaverilla on sanottavaa :D Ilmeistä päätellen välillä aika hauskat jutut.

Peppi

Tunnustus

Ensimmäisenä Peppi haluaa mainita että Annikan leipomat synttärikakut OLI HYVIÄ :)

Sinisen ilon Sini on antanut meille meidän ihka ensimmäisen tunnustuksen :)

Milloin aloitit blogisi:

Aloitimme Lokakuussa 2010

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea blogisi käsittelee:

Kaikesta mahdollisesta kotiäitien elämään liittyvästä. Aiheemme elävätkin, joten hauska nähdä mitä tästä muodostuu ajan mittaan :) Toki aiheet lasten kasvaessakin muuttuvat. 

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin:

No otsikkohan sen jo kertookin :) Hih, ei vaines... Yritämme pysyä mahdollisimman avoimina ja rehellisinä. Kuitenkin olisi kiva säilyttää positiivinen ote!

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen:

Annika sai ajatuksen alunperin ja minähän olin mukana. Ajatus lähti omien kokemusten kautta, ajattelimme että olisi mukava jakaa omia ajatuksia ja tietoa toisille nyt kun aiheet on tuoreessa muistissa. Ajattelimme alkuun, että tekisimme enemmän tuotevertailua yms. Teimme keskenään kuitenkin hyvin eritavoilla asioita ainakin alkuun. Kiva kirjoittaa asioista ja samalla hieman purkaa tuntoja ja jäsennellä omia mielipiteitä ja ajatuksia. 

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi:

No kuvia. Kuitenkin haluamme säilyttää tietyn anonyymiuden ja jättää lapsen kuvat pois. Joten emme ole vielä ainakaan keksineet miten blogiin saisi enemmän omia kuvia? :)

Eteenpäin haluaisimme laittaa tunnustuksen seuraaville blogeille

Odotuksellinen elämä

Kanelimaa

PEPPI JA ANNIKA

Eemi 1-vuotta!

Aika on mennyt niin siivillä. Vastahan tuskailin ison mahan kanssa. Ennen luulin, että ajan nopeutuminen lasten tultua on vain myytti... no ei ole. Jostain syystä päivät hujahtavat ohi ja viikot ovat hetkessä takana. Toisaalta on niin ihanaa, miten ei tarvitse enää odottaa mitään, kun kaikki on tässä ihan heti. Apua, kohta se lähtee jo kouluun... No onneksi siihen on vielä kuusi vuotta aikaa :)

Yleensä olen kova syntymäpäivien suunnittelija. Innokas ja napakka. Nyt en saanut aikaan mitään, ennen kuin oli pakko. Teemun täti tuli hoitamaan Eemiä torstaina siksi aikaa, että sain leivottua. Juhlat pidettiin siis viikonloppuna, ja ne olivat tietysti kaksi päiväiset kekkerit! Tarjottavat päätin keskiviikkoaamuna, vähän ennen kuin oli lähdettävä kauppaan. Uskomatonta, en koskaan ole ollut näin saamaton! Ja vielä murusen ensimmäinen syntymäpäivä, ja tiedän, että Peppi on jo aikaa sitten suunnitellut Oivan juhlat! Kääk!

Olen siis ihan älytön juhlien laittaja. Leivon aina liikaa ja mieluiten vain makeita. Nyt päätin, että tarjoan enemmän suolaista, enkä tee liikaa kakkuja. Kaksi voileipäkakkua, keksejä, kaksi autokakkua, geishakakku, daimkakku, salaatti, tuulihattuja, rieskarullia. Apua, miksi tämä aina karkaa käsistä!

No olen innostunut sokerikuorrutetuista kakuista ja päätin taas tehdä sellaisia. Kakuista ei tullut lähellekään sellaisia kuin ajattelin. Tuulihatut lässähti, geishakakku oli kuiva eikä maistunut geishalta ja daimkakku jäätyi. No, voileipäkakut onnistui yli odotusten, mutta ne teinkin tarkasti ohjeen mukaan. Mutta ensimmäistä kertaa, en hermoillut epäonnistumisista, vaan päätin laittaa kaikki esille ja nauttia juhlista.

Reissussa rähjääntyy...

Hyvin meni reissu pääsääntöisesti. Hienosti oli poijjaat pärjännyt kotosalla. Minäkin pärjäsin maailmalla. Nukuin tosin todella huonosti. Sekös harmitti, kun ajattelin että NYT voin nukkua pitkään ja keskeytyksettä. Ei minulla edes ollut mitenkään kauhea ikävä. Sitä vain ajatteli kaikkea. Mietin että ehkä vain olen tottunut nukkumaan poikieni kanssa. Tai että tilanne vain oli niin outo.

Tämä mamma eksyi baariin. Aamulla väsytti ja oikeastaan vieläkin väsyttää. Ja jälleen kerran piti todeta että eiköhän ne ajat ole ohi kun baarissa piti rymytä. Ei siellä ole minulle, kertakaikkiaan mitään. Mukavempi jutella ystävien kanssa, vaikka sen viinilasin ääressä, jonkun kotona tai muuten rauhallisessa ja mukavassa paikassa.

Vietin siis viikonloppuni kuuden ei lapsekkaan ystävän seurassa. Ihmisissä on jotenkiin niin paljon eroja. Toiset tajuavat vaan paremmin. En tiedä mistä se johtuu. Vai johtuuko se siitä ettei ne yritäkkään ymmärtää tai kuvittele tietävänsä? Ärsyttää tosi paljon jos joku jolla ei itsellä ole lapsia neuvoo ja luulee tietävänsä paremmin miten minusta pitäisi tuntua tai tehdä.  Onneksi tosiaan on monta ystävää jotka näin ei tee :)

Minulla on ystävä joka kommenteillaan saa nykyään karvani pystyyn. Monta kertaa yhden viikonlopun aikana.

Yksi kysymys oli:

No oletteko rakastuneita? -Eeeen kyllä nyt ehkä tuota sanaa käyttäisi.
Voi ei!! -No tuota kyllä minä Marttia rakastan ja Martti minua, mutta se nyt on vähän muuttunut.
Ja tästä seurasi surullinen empaattinen katse. Ja minun osaltani epätoivoista selittelyä siitä että ei se arki nyt niin romattista ja kiihkeää huumaa voi olla vaippojen, univelan, yrittäjän ja pienen lapsen taloudessa... Jossa koko perhe nukkuu sulassa sovussa samassa huoneessa. Yritin selittää miten se on erilaista ja me ollaan perhe. Enkä kaipaakkaan nyt tähän mitään rakastumisen huumaa ja jännitystä. Mutta jos toinen ei ymmärrä niin sitten ei. Jotenkin minun pitäisi vaan jaksaa itse hyväsyä  senkin asia, aina ei ymmärrä, enhän minäkään. Kenties olen hieman pettynyt kun luulen meidän ymmärtäneen ennen paremmin toisiamme?

Ärsyttää myös kun ihmiset ei kuuntele sitä itse asiaa. Tuntuu että tämä ystävä ajattelee liian paljon että mistä hänestä tuntuisi, ei osaa ajatella että minä olen erilainen ihminen eri tilanteessa. Ärsyttää sellaiset aiheetta säälivät katseet. Rivien välistä tehdyt väärät analyysit. Enhän edes kertonut vierailun aikana oikeista ongelmista. Enkä kyllä kerro.

Martin mielestä mietin liikaa. Hänen mielestä minun pitäisi antaa vain olla ja olla välittämättä liikoja. Kerroin, että oikeuteni naisena on vaahdota tästä muutama päivä ja sitten vaikenen :)

Aika ajoin mietin sitä että jos toinen ärsyttää niin olisiko parempi vain antaa olla? Toisaalta tämä meidän ryhmämme on niin tiivis ja näemme aina melkein kaikki yhdellä kertaa. Joten se on melkein kaikki tai ei mitään.

Mukavaa oli kyllä yleisestiottaen. Ja nyt on sitten ensimmäiset yötkin vietetty erillään, luulen että seuraavalla kerralla ei jännitä lähellekkään niin paljon. Ei sillä että tekisi mieli vähään aikaan minnekkään lähteäkkään yksin :)

Peppi

Mitä jos?

Tämä "täydllinen äiti" lähtee reissuun kahdeksi yöksi YKSIN. On kuolla jännitykseen. Toivon mukaan se hellittää. Kuitenkin kaikki menee hyvin, mutta mitä jos? Mitä jos iskeekin paniikki keskellä yötä ja haluankin kotiin. Mitä jos alkaa itkettää ja tulee pohjaton ikävä kun ottaa lasin viiniä. Mitä jos täällä sattuukin jotain? Onko mies sitten kuitenkin liian väsynyt kun on tehnyt pitkän työviikon? Onko 2 yötä liian pitkä aika? Mitä jos lapsi ei enää muista kun tulee takaisin?
Mitä jos jäisikin kotiin?

HUH! APUA!

Peppi