Vauvakuumetta

Kaksplussan kannessa oli heti otsikossa se, mitä olen pyöritellyt päässä jo pitkään: "Mikä on täydellinen ikäero?" Kesäkuussa käytettiin hedelmöitysklinikan pakkasesta loputkin alkiot, mutta lisää lapsia ei ole tulossa. Aikamoista tunnekuohua, kun ensin siirretään kaksi alkiota ja pitää valmistautua myös kaksosraskauteen ja siihen, että kotiin voisi taas tulla vauva. Ja kun tuohon tai noihin ajatuksiin on tottunut ja niistä innostuu, raskaustesti näyttää miinusta. Tiesin jo lasketun päivänkin.

Viikko tuosta ja sain kuulla, että ystäväperheeseen tulee toinen lapsi, vahingossa, katumuspilleristä huolimatta. Tuntuu aika epäreilulta jälleen, vaikka en minä sitä heidän lastaan halua ja olen ihan aidosti onnellinen uudesta tulokkaasta - se on tuolle perheelle niin oikein :) Kaikkea hyvää tarkoittaen.

Miksi ne, jotka lapsia toivovat, eivät niitä saa? Miksi lapsenteko on toiselle niin vaikeaa ja toinen tulee raskaaksi jo pelkästä ajatuksesta? Enää en ole niin katkera ja kiukkuinen kuin ennen Eemiä. Silloin kaipuu äidiksi oli polttava. Olin 23, kun päätin tulla raskaaksi. Eemi syntyi, kun olin täyttänyt 27. Siinä ajassa joku toinen oli saanut monen monta lasta.

Vähän aikaa sitten kerroin ystävälleni toiveistamme saada lisää lapsia. Miksi ette adoptoi, hän kysyi. Niin, yksi alkion siirto maksoi noin 700 euroa, munasolujen kerääminen ja uusi tuoresiirto vieläkin enemmän lääkkeineen. Silti adoptio on vieläkin kalliimpi ja yleensä pitempi prosessi. Lisäksi adoptio on aina äärimmäinen lastensuojelullinen keino antaa lapselle paremmat eväät elämään, ei niinkään aikuisille mahdollisuutta vanhemmuuteen.

Ystäväni adoptioehdotukseen sanoin, että haluan synnyttää. Synnytys oli minulle niin suuri ja positiivinen kokemus, että haluan kokea sen vielä uudelleen. Ja haluan olla raskaana, kantaa salaisuutta ja luoda suhdetta lapseen. Näillä mielipiteillä en millään tavalla halua aliarvioida tai muuten arvostella adoptiovanhemman ja -lapsen suhteen kehittymistä, siitä minulla ei ole kokemusta.

Nyt mielessä pyörivät työasiat, opiskelut ja elämän jatkaminen yhden lapsen perheessä. Niin, ja ei, en ole unohtanut että minullahan on jo yksi lapsi. Olen kyllä hänestä kiitollinen ja ylpeä ja nautin joka päivästä, mutta silti kaipaan sitä, että minun elimistöni toimisi niin kuin pitääkin ja saisin lapsia, helposti.

Hössömummon hyvät uutiset

Hyvä ystäväni on raskaana. Olen ihan hirveän innoissani. Jäin ihan pohtimaan, miksi olen niin onnellinen kyseisestä tapahtumasta? Tulin siihen tulokseen, että olen vain kauhean onnellinen ystäväni puolesta. Hän tulee saamaan jotain niin ihanaa :) Nimittäin, on kauhean siistiä, olla äiti. Onhan siinä myös omat haasteensa ja vastuunsa, mutta silti niin oma maailmansa ja niin kivaa. Tiedän myös että kyseisestä ihmisestä tulee ihan mahtava äiti!

Olen myös iloinen itseni puolesta, koska lapseni saa uuden leikkikaverin, samoin minä. Pienet ihmiset kun on niin ihania. Minä odotan kovasti sitä hetkeä kun saan pitää sylissä sitä pientä kaveria :) Siitä lapsesta tulee niin rakastettu ja ihana. Tiedän.

Olen myös miettinyt omaa suhtautumistani. Miten käyttäytyä niin ettei toinen ahdistu tai ärsyynny ylenpalttisesta hössötyksestä? Mikä määrä lahjoja ja vinkkejä on sopivaa?

Viikonloppuna näimme ja olin kasannut ison kasan vaatteita äidille ja vauvalle tarjolle. Unohdin sanoa, että pakko ei ole velvollisuuden tunteesta ottaa, koska muistan millaista sekin oli.

Ennen kaikkea haluan olla ystäväni tukena elämänmuutoksessa, koska niin kuin itse hyvin tiedän, hormoonihumalakin voi olla aikamoinen, varsinkin raskaana :) Myös kaikkea odottamatonta voi tulla vastaan. Haluaisin olla sellainen ystävä jolle voisi kertoa ihan kaikenlaiset asiat.

Muistan myös millaista se on, kun joku ylihössöttää raskautta. Ei saa kantaa, rasittaa itseään liikaa, syödä sopimatonta. Saatoin aavistuksen mennä myös tämän hössötyksen puolelle. Mikä minua vaivaa? miksen muista mitä itse ajattelin ja miltä minusta tuntui. Toisaalta jotkut nauttivat hössötyksestä ja huomiosta, mutta luulen että kyseessä oleva ystäväni ei ehkä kuulu niihin.

Taidan vain yrittää pysyä normaalin käytöksen rajoissa. Luotan myös että ystäväni sanoo, kun käyn hermojen päälle :).Otan sellaisen linjan, että luotan että minua ojennetaan, jos käyttäydyn huonosti ja en pidä raskaana olevaa avuttomana ja tyhmänä.

Minusta taitaa tulla aikanani, aikamoinen hössömummo. Toivottavasti minusta tuleekin mummo :)


Peppi

Pepin ajatuksia odotuksesta

Monella on sellainen kuva että raskaana on ihanaa. Kaunis pyöreä vatsa pystyssä kuljetaan ja shoppaillaan vauvanvaatteita, mietitään nimiä ja mies hemmottelee. No varmasti monella se onkin ihanaa. Varmaan suurimmalla osalla.

 kuva täältä

On myös niitä joista se ei ole mukavaa. Saattaa olla myös häpeällistä tunnustaa, että joo musta tämä on kamalaa. Närästää, pissattaa, vatsa repeilee, kiloja kertyy, oksettaa, väsyttää ja ennen kaikkea pää on ihan sekaisin. Minulla oli näitä kaikkea. Välillä koin että oma persoonallisuuteni muuttui täysin negatiiviseksi naishirviöksi.

Itkin kun kiloja tuli, jokaisen neuvolan jälkeen olo oli kauhea. Vihasin mennä sinne. Olin kuolla kun näin valokuvia itsestäni ja tsemppasin tosissaan että pystyin ottamaan valokuvia itsestäni lapselle muistoksi. Ehkä jonkun mielestä itsekästä ja pinnallista, mutta niin se vain oli. Tosin minulla kiloja tuli yli 30. Kerroin ajatuksistani aika avoimesti ja mielessä pyöri, että ymmärtääkö kaikki ihan varmasti? Tottakai minusta oli ihanaa saada lapsi mutta en minä sitä odottaa halua.Odotin suurella riemulla, mutta se vaihe kun piti odottaa ei ollut kiva.

kuva täältä

Tuskasta ja ahdistuksesta syytän kyllä aika pitkälle myös hormooneja. Sain itkunpuuskia aika tyhmistäkin asioista. Vielä painoakin tyhmimmistä. Ihan laittaa hymyilyttämään :) Toisaalta minulla oli myös mahdollisuus heittäytyä surkeaksi kun oli mies joka jaksoi kuunnella ja raahta suklaata kotiin.

Useimmillahan tunteet menee vuoristorataa välillä on ihanaa ja välillä kauheaa. Alkuun on ihanaa ja loppuakohden alkaa savu nousta korvista kun raahautuu paikasta toiseen ja tekisi mieli jäädä vain sohvalle. Luonto on myös järjestänyt monet asiat hienolla tavalla. Loppuakohden synnyttäminen ei jännitä ollekaan niin paljon kun alussa. Sitä alkaa viimeisen kuukauden edetessä olla jo tosi kypsä ja valmis. Näin minulle ainakin kävi. Taisi käydä jo aiemmin luettelemien syiden takia jo aikaisemminkin :) Minulle tehtiin sektio ja vasta monta kuukautta sen jälkeen tajusin miten se olikin hurja juttu!

Onnekas olin ja olen edelleen siinä mielessä että kaikki ikävä mitä oli oli kuitenkin pientä murhetta vaikka se kurjaa olikin. Kaikeasta huolimatta olin terve ja lapsi oli terve ja mitään suuria konflikteja ei tullut.Tästä olen todella kiitollinen!

Ja lopputulos oli niin niin paljon kauniimpi ja rakkaampi kun osasin kuvitella.

 

Kuva täältä

Lohtua tuo että jokainen raskaus on erilainen ja se että sen jälkeen vauvaelämä on mennyt ihan tosi tosi hyvin!
Eli ajatus uudesta raskaudesta ei pelota sitten kuitenkaan :)

Olen iloinen kun kirjoitin tästä. Muistan miten aina koin lohtua, kun näin jonkun mainitsevan lehdessä ettei tykännyt olla raskaana. Tunsin välillä itseni todella huonoksi ihmiseksi. Nyt hymyilyttää :)

Peppi