Vauvakuumetta

Kaksplussan kannessa oli heti otsikossa se, mitä olen pyöritellyt päässä jo pitkään: "Mikä on täydellinen ikäero?" Kesäkuussa käytettiin hedelmöitysklinikan pakkasesta loputkin alkiot, mutta lisää lapsia ei ole tulossa. Aikamoista tunnekuohua, kun ensin siirretään kaksi alkiota ja pitää valmistautua myös kaksosraskauteen ja siihen, että kotiin voisi taas tulla vauva. Ja kun tuohon tai noihin ajatuksiin on tottunut ja niistä innostuu, raskaustesti näyttää miinusta. Tiesin jo lasketun päivänkin.

Viikko tuosta ja sain kuulla, että ystäväperheeseen tulee toinen lapsi, vahingossa, katumuspilleristä huolimatta. Tuntuu aika epäreilulta jälleen, vaikka en minä sitä heidän lastaan halua ja olen ihan aidosti onnellinen uudesta tulokkaasta - se on tuolle perheelle niin oikein :) Kaikkea hyvää tarkoittaen.

Miksi ne, jotka lapsia toivovat, eivät niitä saa? Miksi lapsenteko on toiselle niin vaikeaa ja toinen tulee raskaaksi jo pelkästä ajatuksesta? Enää en ole niin katkera ja kiukkuinen kuin ennen Eemiä. Silloin kaipuu äidiksi oli polttava. Olin 23, kun päätin tulla raskaaksi. Eemi syntyi, kun olin täyttänyt 27. Siinä ajassa joku toinen oli saanut monen monta lasta.

Vähän aikaa sitten kerroin ystävälleni toiveistamme saada lisää lapsia. Miksi ette adoptoi, hän kysyi. Niin, yksi alkion siirto maksoi noin 700 euroa, munasolujen kerääminen ja uusi tuoresiirto vieläkin enemmän lääkkeineen. Silti adoptio on vieläkin kalliimpi ja yleensä pitempi prosessi. Lisäksi adoptio on aina äärimmäinen lastensuojelullinen keino antaa lapselle paremmat eväät elämään, ei niinkään aikuisille mahdollisuutta vanhemmuuteen.

Ystäväni adoptioehdotukseen sanoin, että haluan synnyttää. Synnytys oli minulle niin suuri ja positiivinen kokemus, että haluan kokea sen vielä uudelleen. Ja haluan olla raskaana, kantaa salaisuutta ja luoda suhdetta lapseen. Näillä mielipiteillä en millään tavalla halua aliarvioida tai muuten arvostella adoptiovanhemman ja -lapsen suhteen kehittymistä, siitä minulla ei ole kokemusta.

Nyt mielessä pyörivät työasiat, opiskelut ja elämän jatkaminen yhden lapsen perheessä. Niin, ja ei, en ole unohtanut että minullahan on jo yksi lapsi. Olen kyllä hänestä kiitollinen ja ylpeä ja nautin joka päivästä, mutta silti kaipaan sitä, että minun elimistöni toimisi niin kuin pitääkin ja saisin lapsia, helposti.

Lapsettomuusajatuksia

Olin suunnitellut, että minusta tulee ihan varmasti äiti. Mutta ei se ollutkaan ihan niin helppoa.

Miksi jollekin lapsen saaminen on niin helppoa ja toinen yrittää vuosikausia ilman takuuta onnistumisesta?

Jos jokainen vanhempi olisi käynyt läpi lapsettomuushoitoja tai edes osan niistä kuulusteluista ja tutkimuksista, lasten huostaanotto olisi varmasti paljon vähäisempää.

Kun hoidot olivat päällä väitin, ettei tuntunut missään. Pyrin elämään mahdollisimman normaalisti ja jättämään tunteet sivuun. Näin myöhemmin voin myöntää, että parisuhde oli tosi kovilla, eroon ei ollut pitkästi ja kaikki oli oikeastaan aivan päälaellaan. Eikä ihme. Lapseton ei voi tehdä lapsettomuudelleen mitään, vaikka kaikki ympärillä kovasti ymmärtävät ja neuvovat. On mahdotonta sulkea pois stressiä, ainakaan täysin. Lapsettomuus kulkee aina mukana ja mielessä, vaikka kuinka kääntäisi

Meillä hoidot kestivät neljä vuotta, nopeamminkin olisi voitu edetä, mutta sinnittelin viimeiseen asti pistoshoitoja vastaan. Piikkikammoisena itsensä pistäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Lukemattomien lääkärikäyntien, laskujen, lääkkeiden syömisen, neljän epäonnistuneen keinohedelmöityshoidon (iui eli inseminaatio) jälkeen tajusin ettei jäljellä ole enää muuta mahdollisuutta.

Ensimmäisen piikin pistin kotona sohvalla ja itkin. Pelotti ja jännitti, ei vain se piikki vaan myös se, jos ei tälläkään kertaa onnistu. Jos jälleen käy niin, että kaikki menee pieleen. Ja silti ylitin itseni ja pistin eikä kipu ollut ollenkaan sellaista kuin olin kuvitellut - pistäminen ei sattunut lainkaan!

Ensimmäinen pistoshoito meni pieleen. Lääkäri oli laskenut kiertopäiväni väärin ja munasoluja ei saatu kasvamaan eikä kerättyä, paras keräyspäivä olisi osunut sunnuntaille. Tarvittiin toinen pistoskierros. Joku kysyi minulta paljonko meni rahaa. Varmasti tuhansia euroja, mutta ei yksikään lasku tullut kerralla. Kalleita olivat pistoslääkkeet, noin 800 euroa, joista tosin Kela sitten korvasi kaiken, kun 670 euron omavastuu ylittyi. Lisäksi jokainen turhakin lääkärikäynti maksoi aina poliklinikkamaksun. Eikä henkilökunta keskussairaalan poliklinikalla ollut aina niin ystävällistä, olihan siellä asiakkaita, joilla oli todellisiakin sairauksia. Monesti lähdin sieltä itkien.

Töissä olen saanut kuulla usein kysymyksen "eikö sinulla ole omia lapsia" tai "sitten ymmärrät kun olet äiti". Nämä satuttivat paljon tietämättään. Lisäksi hoitoja varten tarvitsin sairaslomaa, joten pomolle oli kerrottava ja omalle tiimille. Pienellä työpaikalla käytännössä kaikki tiesivät. Kuinka monen ei-lapsettoman lapsenteko on kaikkien julkinen kyselynaihe?

Voin sanoa, että ennen oman lapsen syntymää tunsin vihaa kaikkia raskaana olevia naisia kohtaan. Teki todella kipeää kuulla jonkun hyvän ystävän raskaudesta tai vauvan syntymästä. Varsinkin Teemun veljien perheeseen syntyneet lapset ottivat koville. Eikä se muiden ihmisten todistelu, että kyllä sinäkin, auttanut yhtään. Olin todella katkera, eikä sellaiselle katkeruudelle ole oikein paikkaa. Jos annatin äidilleni omasta pahasta olostani, hän tunsi olonsa huonoksi koska oli äiti.

Toukokuun lopussa 2009 saatiin kerättyä munasoluja, alkiot lähtivät jakaantumaan ja koeputkihedelmöitys onnistui. Kesäkuun alussa tein raskaustestin. Ensimmäisessä ultrassa jännitti, olin varma että raskaus menee kesken. Parin vuoden takainen keskenmeno kummitteli päässä. Vauvan sydän kuitenkin sykki, koko vastasi viikkoja ja kaikki oli hyvin. Siinä lähdettiin kotiin taas silmät kosteina, tällä kertaa tosin onnesta.

Annika

Hinkit kiinni

Nyt se sitten on tapahtunut! Imetys on loppu. Olin päättänyt salaa mielessäni, että ainakin yksivuotiaaksi asti imetän, sitten se syntymäpäiväkin meni ohi ja imetys vaan jatkui. Eikä se minua rassannut muuten, kuin aamuöisin. Tammikuun lopulla taisteltiin yösyömisen loppumiseksi ja itkettiin joitain öitä, se ahdisti. Ja mies ei yhtään kannustanut tai ollut tukena, koki, että se on jotenkin minun juttuni, eikä kuulu hänelle.

Nyt meillä syödään pullosta aamumaito noin seitsemän aikaan, tosin tänäaamuna kellojen siirryttyä syötiin vasta kahdeksalta ja nukuttiin puoli kymmeneen. Yöt ovat rauhoittuneet kovasti, ja tutista on tullut entistäkin merkittävämpi. Seuraavaksi opetellaan sitten siitä eroon, mutta ehkä tuo jää kesään ja syksyyn.

Lopetus hautui mielessäni jo pitkään, tosin päätin jo, että Eemi saa syödä rintaa vaikka 2-vuotiaaksi asti jos siltä tuntuu. Sitten vaarini 80-vuotissyntymäpäivillä puhuin imetyksestä serkkuni kanssa, ja siitä miten isomman lapsen kanssa voi joutua neuvottelemaan imetyksen päättymisestä. Niinpä tiesin, että minä olen meillä se joka määrää, ja tällä hetkellä Eemi ei tuntunut olevan enää niin kiinni imetyksessä. Iltaimetys oli jäänyt jo pois ja päivällä rintaa kaivattiin vain jos tuli kolhuja. Ainut vaikeus oli aamusyönnin kanssa, mutta siinä päädyimme pulloon. Ja myöhemmin toivon, että unta riittää läpi yön ja aamun ensimmäinen ateria on aamupuuro.

Minulta on kysytty tekikö lopetus kipeää, tuliko haikea olo. Ensin tuntui että lopetus oli helppoa ja kaikki meni hienosti, mutta kieltämättä pieni haikeus minussa asuu. Varsinkin, jos Eemi itkee "mäm mäm mää" joka tarkoitti maitoa. Lopettamisen jälkeen Eemi on ollut ehkä hitusen surullisemman oloinen ja kaipaa syliä enemmän kuin ennen. Huomaan, että minun on vaikea muistaa, että imetyksen tilalle on järjestettävä ja annettava lapselle helliä hetkiä.

Nyt lopetuksesta on viikko aikaa. Olen pumpannut kerran maitoa viikon aikana molemmista rinnoista ja ilmeisesti se riitti. Ja tosiaan, yksi painava syy lopetukseen oli lapsettomuushoitojen jatkuminen. Meille jäi klinikalle säilöön kolme alkiota, joiden pakastus maksaa noin 300 euroa vuodessa. Seuraava vuosimaksu tulee touko-kesäkuun vaihteessa, joten olisi rahallisesti järkevää käyttää alkiot ennen sitä. Alkioita ei voida siirtää ilman kuukautiskiertoa, ja imetys häiritsee kiertoa huomattavasti. Lisäksi oma kiertoni on todella epäsäännöllinen 18-105 päivää ääripäineen, eli luultavasti tarvitsen hormonihoitoa kierron tasaamiseksi. Tähän asti uuden hoidon alkamista on jarruttanut vain imetys.

Ja kyllä haaveilen toisesta lapsesta, keinolla millä hyvänsä. Ja juu, niin kuin jokainen lapsettomuuden kokenut, haaveilen aina luomuplussasta, ihmeestä, eivät ne hoidot niin mukavia ole, saati varmoja keinoja tulla raskaaksi. Alkioista noin 50% selviää sulatuksesta ja lähtee jakautumaan normaalisti, sen jälkeen on 25% mahdollisuus, että tuo alkio kiinnittyy oikein ja lähteen kehittymään sikiöksi. Mutta haaveitahan pitää olla, ne pitävät meidät kiinni elämässä ja tekevät meistä ihmisiä!

Annika

Keskustelupalstoista

Kun jätin pillerit pois, liityin välittömästi eräälle keskustelupalstalle kirjoittelemaan vauvahaaveistani. Oli ihan kamalaa olla aina se, joka ei tässäkään kierrossa raskautunut. Toisaalta palstalta löytyi myös vertaistukea ja oma ketju lapsettomille. Ja vuosien mittaan siellä tuli seurattua monen vertaisen odotusta, surtua ja iloittua muiden mukana.

Kun omaa vauvaa ei kuulunut, myös kirjoitteluinto hiipui ja koko foorumi unohtui. Sitten epäonnistuneet hoidot ja rankentuneet hoidot ajoivat minut taas palstailemaan, ja nyt täytyy sanoa että valitettavasti sieltä löytyi monta tuttua kohtalotoveria. Kun odottelin viimeisen hoidon tuloksia, oli ihanaa jakaa kokemuksia ja ajatuksia nimettömänä, kun ei julkisesti vielä uskaltanut edes toivoa. Raskaustestin plussankin taisin siellä kertoa ja saada satapäin virtuaalihalauksia.

Odotusaikana kirjoittelin kuulumisia silloin tällöin ja liityin oman lasketunajan mukaiseen odottajien ryhmään. Ja taas piinaviikoila oli kiva ihmetellä kuka oli milloinkin lähtenyt synnyttämään. Sitten Eemin synnyttyä palstailu taas vähän jäi, kun ei aika vaan riitä kaikkeen. Mutta nyt kun vähän haaveilen, tai aika paljonkin, uudesta vauvasta, niin palstallehan sitä eksyy.

On siis mahtavaa, että salaisuuksien jakamiseen on olemassa paikka! Ja siellä voi ihan rauhassa puhua suunsa puhtaaksi sukulaisten uteluista ja rasittavista kommenteista. Ja kun ahdistaa, niin löytyy joku jolla on samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia. Siis palstailemaan vain! Siinä ne illat sitten Facebookin, keskustelupalstojen, huutonetin, vauvasivujen ja tietysti blogien parissa meneekin!

Annika

Pepin ajatuksia odotuksesta

Monella on sellainen kuva että raskaana on ihanaa. Kaunis pyöreä vatsa pystyssä kuljetaan ja shoppaillaan vauvanvaatteita, mietitään nimiä ja mies hemmottelee. No varmasti monella se onkin ihanaa. Varmaan suurimmalla osalla.

 kuva täältä

On myös niitä joista se ei ole mukavaa. Saattaa olla myös häpeällistä tunnustaa, että joo musta tämä on kamalaa. Närästää, pissattaa, vatsa repeilee, kiloja kertyy, oksettaa, väsyttää ja ennen kaikkea pää on ihan sekaisin. Minulla oli näitä kaikkea. Välillä koin että oma persoonallisuuteni muuttui täysin negatiiviseksi naishirviöksi.

Itkin kun kiloja tuli, jokaisen neuvolan jälkeen olo oli kauhea. Vihasin mennä sinne. Olin kuolla kun näin valokuvia itsestäni ja tsemppasin tosissaan että pystyin ottamaan valokuvia itsestäni lapselle muistoksi. Ehkä jonkun mielestä itsekästä ja pinnallista, mutta niin se vain oli. Tosin minulla kiloja tuli yli 30. Kerroin ajatuksistani aika avoimesti ja mielessä pyöri, että ymmärtääkö kaikki ihan varmasti? Tottakai minusta oli ihanaa saada lapsi mutta en minä sitä odottaa halua.Odotin suurella riemulla, mutta se vaihe kun piti odottaa ei ollut kiva.

kuva täältä

Tuskasta ja ahdistuksesta syytän kyllä aika pitkälle myös hormooneja. Sain itkunpuuskia aika tyhmistäkin asioista. Vielä painoakin tyhmimmistä. Ihan laittaa hymyilyttämään :) Toisaalta minulla oli myös mahdollisuus heittäytyä surkeaksi kun oli mies joka jaksoi kuunnella ja raahta suklaata kotiin.

Useimmillahan tunteet menee vuoristorataa välillä on ihanaa ja välillä kauheaa. Alkuun on ihanaa ja loppuakohden alkaa savu nousta korvista kun raahautuu paikasta toiseen ja tekisi mieli jäädä vain sohvalle. Luonto on myös järjestänyt monet asiat hienolla tavalla. Loppuakohden synnyttäminen ei jännitä ollekaan niin paljon kun alussa. Sitä alkaa viimeisen kuukauden edetessä olla jo tosi kypsä ja valmis. Näin minulle ainakin kävi. Taisi käydä jo aiemmin luettelemien syiden takia jo aikaisemminkin :) Minulle tehtiin sektio ja vasta monta kuukautta sen jälkeen tajusin miten se olikin hurja juttu!

Onnekas olin ja olen edelleen siinä mielessä että kaikki ikävä mitä oli oli kuitenkin pientä murhetta vaikka se kurjaa olikin. Kaikeasta huolimatta olin terve ja lapsi oli terve ja mitään suuria konflikteja ei tullut.Tästä olen todella kiitollinen!

Ja lopputulos oli niin niin paljon kauniimpi ja rakkaampi kun osasin kuvitella.

 

Kuva täältä

Lohtua tuo että jokainen raskaus on erilainen ja se että sen jälkeen vauvaelämä on mennyt ihan tosi tosi hyvin!
Eli ajatus uudesta raskaudesta ei pelota sitten kuitenkaan :)

Olen iloinen kun kirjoitin tästä. Muistan miten aina koin lohtua, kun näin jonkun mainitsevan lehdessä ettei tykännyt olla raskaana. Tunsin välillä itseni todella huonoksi ihmiseksi. Nyt hymyilyttää :)

Peppi

Odotuksen ihanuus?

Minun odotukseni oli helppo. Tai no, olihan alkuun kuvotusta, väsymystä ja jossain vaiheessa selkäkipujakin, mutta olo oli hyvä ja pystyin olemaan töissä. Silti en tuntenut mitenkään kukoistaneeni raskausaikana, vaikka hauskaa tosin olikin se, ettei tarvinnut koskaan vetää mahaa sisään tai miettiä näyttikö lihavalta. Aina näytti, tai ainakin siltä tuntui.

Täytynee tähän lisätä sen verran, että Eemin saaminen ei ollut helppoa. Siihen meni aikaa, voimia, rahaa, aikaa, kyyneleitä, lääkärikäyntejä. Ja viimein Eemi sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Ehkä juuri näistä hoidoista johtuen en enää pelännyt lääkäreitä, tutkimuksia tai muuta. No synnytys jännitti alussa kovastikin. Ja varmasti se, että mies oli mukana jo hoitojen aikana joka lääkärikerralla vaikutti siihen, että hän oli mukana myös joka neuvolakerralla.

Raskauteni alkoi siis klinikalla ja kahden viikon päästä alkionsiirrosta tein raskaustestin ja sitten alkoi jännitys. Raskausviikolla 7 kävimme ultrassa ja siellä se Eemin pieni sydän sykki, silloin hän oli vielä pieni manteli! Tuon ultrakäynnin jälkeen olimmekin normaaliraskausseurannassa.

Töissä kerroin raskaudesta vasta lähempänä puoli väliä, olivat kuulema jo vähän aavistelleet :)

Suurin pulma raskaudessa olivat vaatteet, ja tämäkin pulma vasta puolivälin jälkeen. Työssäni tarvitsen paljon erilaisia vaatteita, niin ulkoiluun kuin sisällä oloon, eikä koko vaatekaapin sisällön uusiminen tuntunut järkevältä. Parit äitiyshousut sain ja yhdet farkut ostin uutena, kahdet kirpparilta, haalarit olivat todellinen hyvä löytö kolmella eurolla! Pitkähelmaiset paidat menivät pitkään, ihan lopussa alkoi niistäkin pituus loppumaan. Myös talvitakin löysin kirpparilta ja sitä anoppi hieman lyhensi. Toppahousut pysyivät ylhäällä henkseleiden avulla ja vetoketju ja napit olivat auki jo puolen välin tienoilta. Tosi kylmällä kelillä mahaa suojasi vielä kaulaliinakin.

Ja tosiaan, olin jo unohtanut. Äitini työkaveri lahjoitti minulle maailman kauheimman talvitakin, näytin siinä aivan laitapuolen kulkijalta, Pepillekin sitä kauppasin, mutta ei ihme kyllä kelvannut. Hirveä kapistus, mutta kylmällä kelpasi päälle, kun ei muuta ollut. Sittemmin vein sen kierrätykseen.

Tällaisin ajatuksin tänään
Annika