Vauvakuumetta

Kaksplussan kannessa oli heti otsikossa se, mitä olen pyöritellyt päässä jo pitkään: "Mikä on täydellinen ikäero?" Kesäkuussa käytettiin hedelmöitysklinikan pakkasesta loputkin alkiot, mutta lisää lapsia ei ole tulossa. Aikamoista tunnekuohua, kun ensin siirretään kaksi alkiota ja pitää valmistautua myös kaksosraskauteen ja siihen, että kotiin voisi taas tulla vauva. Ja kun tuohon tai noihin ajatuksiin on tottunut ja niistä innostuu, raskaustesti näyttää miinusta. Tiesin jo lasketun päivänkin.

Viikko tuosta ja sain kuulla, että ystäväperheeseen tulee toinen lapsi, vahingossa, katumuspilleristä huolimatta. Tuntuu aika epäreilulta jälleen, vaikka en minä sitä heidän lastaan halua ja olen ihan aidosti onnellinen uudesta tulokkaasta - se on tuolle perheelle niin oikein :) Kaikkea hyvää tarkoittaen.

Miksi ne, jotka lapsia toivovat, eivät niitä saa? Miksi lapsenteko on toiselle niin vaikeaa ja toinen tulee raskaaksi jo pelkästä ajatuksesta? Enää en ole niin katkera ja kiukkuinen kuin ennen Eemiä. Silloin kaipuu äidiksi oli polttava. Olin 23, kun päätin tulla raskaaksi. Eemi syntyi, kun olin täyttänyt 27. Siinä ajassa joku toinen oli saanut monen monta lasta.

Vähän aikaa sitten kerroin ystävälleni toiveistamme saada lisää lapsia. Miksi ette adoptoi, hän kysyi. Niin, yksi alkion siirto maksoi noin 700 euroa, munasolujen kerääminen ja uusi tuoresiirto vieläkin enemmän lääkkeineen. Silti adoptio on vieläkin kalliimpi ja yleensä pitempi prosessi. Lisäksi adoptio on aina äärimmäinen lastensuojelullinen keino antaa lapselle paremmat eväät elämään, ei niinkään aikuisille mahdollisuutta vanhemmuuteen.

Ystäväni adoptioehdotukseen sanoin, että haluan synnyttää. Synnytys oli minulle niin suuri ja positiivinen kokemus, että haluan kokea sen vielä uudelleen. Ja haluan olla raskaana, kantaa salaisuutta ja luoda suhdetta lapseen. Näillä mielipiteillä en millään tavalla halua aliarvioida tai muuten arvostella adoptiovanhemman ja -lapsen suhteen kehittymistä, siitä minulla ei ole kokemusta.

Nyt mielessä pyörivät työasiat, opiskelut ja elämän jatkaminen yhden lapsen perheessä. Niin, ja ei, en ole unohtanut että minullahan on jo yksi lapsi. Olen kyllä hänestä kiitollinen ja ylpeä ja nautin joka päivästä, mutta silti kaipaan sitä, että minun elimistöni toimisi niin kuin pitääkin ja saisin lapsia, helposti.

Reissussa rähjääntyy...

Hyvin meni reissu pääsääntöisesti. Hienosti oli poijjaat pärjännyt kotosalla. Minäkin pärjäsin maailmalla. Nukuin tosin todella huonosti. Sekös harmitti, kun ajattelin että NYT voin nukkua pitkään ja keskeytyksettä. Ei minulla edes ollut mitenkään kauhea ikävä. Sitä vain ajatteli kaikkea. Mietin että ehkä vain olen tottunut nukkumaan poikieni kanssa. Tai että tilanne vain oli niin outo.

Tämä mamma eksyi baariin. Aamulla väsytti ja oikeastaan vieläkin väsyttää. Ja jälleen kerran piti todeta että eiköhän ne ajat ole ohi kun baarissa piti rymytä. Ei siellä ole minulle, kertakaikkiaan mitään. Mukavempi jutella ystävien kanssa, vaikka sen viinilasin ääressä, jonkun kotona tai muuten rauhallisessa ja mukavassa paikassa.

Vietin siis viikonloppuni kuuden ei lapsekkaan ystävän seurassa. Ihmisissä on jotenkiin niin paljon eroja. Toiset tajuavat vaan paremmin. En tiedä mistä se johtuu. Vai johtuuko se siitä ettei ne yritäkkään ymmärtää tai kuvittele tietävänsä? Ärsyttää tosi paljon jos joku jolla ei itsellä ole lapsia neuvoo ja luulee tietävänsä paremmin miten minusta pitäisi tuntua tai tehdä.  Onneksi tosiaan on monta ystävää jotka näin ei tee :)

Minulla on ystävä joka kommenteillaan saa nykyään karvani pystyyn. Monta kertaa yhden viikonlopun aikana.

Yksi kysymys oli:

No oletteko rakastuneita? -Eeeen kyllä nyt ehkä tuota sanaa käyttäisi.
Voi ei!! -No tuota kyllä minä Marttia rakastan ja Martti minua, mutta se nyt on vähän muuttunut.
Ja tästä seurasi surullinen empaattinen katse. Ja minun osaltani epätoivoista selittelyä siitä että ei se arki nyt niin romattista ja kiihkeää huumaa voi olla vaippojen, univelan, yrittäjän ja pienen lapsen taloudessa... Jossa koko perhe nukkuu sulassa sovussa samassa huoneessa. Yritin selittää miten se on erilaista ja me ollaan perhe. Enkä kaipaakkaan nyt tähän mitään rakastumisen huumaa ja jännitystä. Mutta jos toinen ei ymmärrä niin sitten ei. Jotenkin minun pitäisi vaan jaksaa itse hyväsyä  senkin asia, aina ei ymmärrä, enhän minäkään. Kenties olen hieman pettynyt kun luulen meidän ymmärtäneen ennen paremmin toisiamme?

Ärsyttää myös kun ihmiset ei kuuntele sitä itse asiaa. Tuntuu että tämä ystävä ajattelee liian paljon että mistä hänestä tuntuisi, ei osaa ajatella että minä olen erilainen ihminen eri tilanteessa. Ärsyttää sellaiset aiheetta säälivät katseet. Rivien välistä tehdyt väärät analyysit. Enhän edes kertonut vierailun aikana oikeista ongelmista. Enkä kyllä kerro.

Martin mielestä mietin liikaa. Hänen mielestä minun pitäisi antaa vain olla ja olla välittämättä liikoja. Kerroin, että oikeuteni naisena on vaahdota tästä muutama päivä ja sitten vaikenen :)

Aika ajoin mietin sitä että jos toinen ärsyttää niin olisiko parempi vain antaa olla? Toisaalta tämä meidän ryhmämme on niin tiivis ja näemme aina melkein kaikki yhdellä kertaa. Joten se on melkein kaikki tai ei mitään.

Mukavaa oli kyllä yleisestiottaen. Ja nyt on sitten ensimmäiset yötkin vietetty erillään, luulen että seuraavalla kerralla ei jännitä lähellekkään niin paljon. Ei sillä että tekisi mieli vähään aikaan minnekkään lähteäkkään yksin :)

Peppi