Vauvakuumetta

Kaksplussan kannessa oli heti otsikossa se, mitä olen pyöritellyt päässä jo pitkään: "Mikä on täydellinen ikäero?" Kesäkuussa käytettiin hedelmöitysklinikan pakkasesta loputkin alkiot, mutta lisää lapsia ei ole tulossa. Aikamoista tunnekuohua, kun ensin siirretään kaksi alkiota ja pitää valmistautua myös kaksosraskauteen ja siihen, että kotiin voisi taas tulla vauva. Ja kun tuohon tai noihin ajatuksiin on tottunut ja niistä innostuu, raskaustesti näyttää miinusta. Tiesin jo lasketun päivänkin.

Viikko tuosta ja sain kuulla, että ystäväperheeseen tulee toinen lapsi, vahingossa, katumuspilleristä huolimatta. Tuntuu aika epäreilulta jälleen, vaikka en minä sitä heidän lastaan halua ja olen ihan aidosti onnellinen uudesta tulokkaasta - se on tuolle perheelle niin oikein :) Kaikkea hyvää tarkoittaen.

Miksi ne, jotka lapsia toivovat, eivät niitä saa? Miksi lapsenteko on toiselle niin vaikeaa ja toinen tulee raskaaksi jo pelkästä ajatuksesta? Enää en ole niin katkera ja kiukkuinen kuin ennen Eemiä. Silloin kaipuu äidiksi oli polttava. Olin 23, kun päätin tulla raskaaksi. Eemi syntyi, kun olin täyttänyt 27. Siinä ajassa joku toinen oli saanut monen monta lasta.

Vähän aikaa sitten kerroin ystävälleni toiveistamme saada lisää lapsia. Miksi ette adoptoi, hän kysyi. Niin, yksi alkion siirto maksoi noin 700 euroa, munasolujen kerääminen ja uusi tuoresiirto vieläkin enemmän lääkkeineen. Silti adoptio on vieläkin kalliimpi ja yleensä pitempi prosessi. Lisäksi adoptio on aina äärimmäinen lastensuojelullinen keino antaa lapselle paremmat eväät elämään, ei niinkään aikuisille mahdollisuutta vanhemmuuteen.

Ystäväni adoptioehdotukseen sanoin, että haluan synnyttää. Synnytys oli minulle niin suuri ja positiivinen kokemus, että haluan kokea sen vielä uudelleen. Ja haluan olla raskaana, kantaa salaisuutta ja luoda suhdetta lapseen. Näillä mielipiteillä en millään tavalla halua aliarvioida tai muuten arvostella adoptiovanhemman ja -lapsen suhteen kehittymistä, siitä minulla ei ole kokemusta.

Nyt mielessä pyörivät työasiat, opiskelut ja elämän jatkaminen yhden lapsen perheessä. Niin, ja ei, en ole unohtanut että minullahan on jo yksi lapsi. Olen kyllä hänestä kiitollinen ja ylpeä ja nautin joka päivästä, mutta silti kaipaan sitä, että minun elimistöni toimisi niin kuin pitääkin ja saisin lapsia, helposti.

Lapsettomuusajatuksia

Olin suunnitellut, että minusta tulee ihan varmasti äiti. Mutta ei se ollutkaan ihan niin helppoa.

Miksi jollekin lapsen saaminen on niin helppoa ja toinen yrittää vuosikausia ilman takuuta onnistumisesta?

Jos jokainen vanhempi olisi käynyt läpi lapsettomuushoitoja tai edes osan niistä kuulusteluista ja tutkimuksista, lasten huostaanotto olisi varmasti paljon vähäisempää.

Kun hoidot olivat päällä väitin, ettei tuntunut missään. Pyrin elämään mahdollisimman normaalisti ja jättämään tunteet sivuun. Näin myöhemmin voin myöntää, että parisuhde oli tosi kovilla, eroon ei ollut pitkästi ja kaikki oli oikeastaan aivan päälaellaan. Eikä ihme. Lapseton ei voi tehdä lapsettomuudelleen mitään, vaikka kaikki ympärillä kovasti ymmärtävät ja neuvovat. On mahdotonta sulkea pois stressiä, ainakaan täysin. Lapsettomuus kulkee aina mukana ja mielessä, vaikka kuinka kääntäisi

Meillä hoidot kestivät neljä vuotta, nopeamminkin olisi voitu edetä, mutta sinnittelin viimeiseen asti pistoshoitoja vastaan. Piikkikammoisena itsensä pistäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Lukemattomien lääkärikäyntien, laskujen, lääkkeiden syömisen, neljän epäonnistuneen keinohedelmöityshoidon (iui eli inseminaatio) jälkeen tajusin ettei jäljellä ole enää muuta mahdollisuutta.

Ensimmäisen piikin pistin kotona sohvalla ja itkin. Pelotti ja jännitti, ei vain se piikki vaan myös se, jos ei tälläkään kertaa onnistu. Jos jälleen käy niin, että kaikki menee pieleen. Ja silti ylitin itseni ja pistin eikä kipu ollut ollenkaan sellaista kuin olin kuvitellut - pistäminen ei sattunut lainkaan!

Ensimmäinen pistoshoito meni pieleen. Lääkäri oli laskenut kiertopäiväni väärin ja munasoluja ei saatu kasvamaan eikä kerättyä, paras keräyspäivä olisi osunut sunnuntaille. Tarvittiin toinen pistoskierros. Joku kysyi minulta paljonko meni rahaa. Varmasti tuhansia euroja, mutta ei yksikään lasku tullut kerralla. Kalleita olivat pistoslääkkeet, noin 800 euroa, joista tosin Kela sitten korvasi kaiken, kun 670 euron omavastuu ylittyi. Lisäksi jokainen turhakin lääkärikäynti maksoi aina poliklinikkamaksun. Eikä henkilökunta keskussairaalan poliklinikalla ollut aina niin ystävällistä, olihan siellä asiakkaita, joilla oli todellisiakin sairauksia. Monesti lähdin sieltä itkien.

Töissä olen saanut kuulla usein kysymyksen "eikö sinulla ole omia lapsia" tai "sitten ymmärrät kun olet äiti". Nämä satuttivat paljon tietämättään. Lisäksi hoitoja varten tarvitsin sairaslomaa, joten pomolle oli kerrottava ja omalle tiimille. Pienellä työpaikalla käytännössä kaikki tiesivät. Kuinka monen ei-lapsettoman lapsenteko on kaikkien julkinen kyselynaihe?

Voin sanoa, että ennen oman lapsen syntymää tunsin vihaa kaikkia raskaana olevia naisia kohtaan. Teki todella kipeää kuulla jonkun hyvän ystävän raskaudesta tai vauvan syntymästä. Varsinkin Teemun veljien perheeseen syntyneet lapset ottivat koville. Eikä se muiden ihmisten todistelu, että kyllä sinäkin, auttanut yhtään. Olin todella katkera, eikä sellaiselle katkeruudelle ole oikein paikkaa. Jos annatin äidilleni omasta pahasta olostani, hän tunsi olonsa huonoksi koska oli äiti.

Toukokuun lopussa 2009 saatiin kerättyä munasoluja, alkiot lähtivät jakaantumaan ja koeputkihedelmöitys onnistui. Kesäkuun alussa tein raskaustestin. Ensimmäisessä ultrassa jännitti, olin varma että raskaus menee kesken. Parin vuoden takainen keskenmeno kummitteli päässä. Vauvan sydän kuitenkin sykki, koko vastasi viikkoja ja kaikki oli hyvin. Siinä lähdettiin kotiin taas silmät kosteina, tällä kertaa tosin onnesta.

Annika

Odotuksen ihanuus?

Minun odotukseni oli helppo. Tai no, olihan alkuun kuvotusta, väsymystä ja jossain vaiheessa selkäkipujakin, mutta olo oli hyvä ja pystyin olemaan töissä. Silti en tuntenut mitenkään kukoistaneeni raskausaikana, vaikka hauskaa tosin olikin se, ettei tarvinnut koskaan vetää mahaa sisään tai miettiä näyttikö lihavalta. Aina näytti, tai ainakin siltä tuntui.

Täytynee tähän lisätä sen verran, että Eemin saaminen ei ollut helppoa. Siihen meni aikaa, voimia, rahaa, aikaa, kyyneleitä, lääkärikäyntejä. Ja viimein Eemi sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Ehkä juuri näistä hoidoista johtuen en enää pelännyt lääkäreitä, tutkimuksia tai muuta. No synnytys jännitti alussa kovastikin. Ja varmasti se, että mies oli mukana jo hoitojen aikana joka lääkärikerralla vaikutti siihen, että hän oli mukana myös joka neuvolakerralla.

Raskauteni alkoi siis klinikalla ja kahden viikon päästä alkionsiirrosta tein raskaustestin ja sitten alkoi jännitys. Raskausviikolla 7 kävimme ultrassa ja siellä se Eemin pieni sydän sykki, silloin hän oli vielä pieni manteli! Tuon ultrakäynnin jälkeen olimmekin normaaliraskausseurannassa.

Töissä kerroin raskaudesta vasta lähempänä puoli väliä, olivat kuulema jo vähän aavistelleet :)

Suurin pulma raskaudessa olivat vaatteet, ja tämäkin pulma vasta puolivälin jälkeen. Työssäni tarvitsen paljon erilaisia vaatteita, niin ulkoiluun kuin sisällä oloon, eikä koko vaatekaapin sisällön uusiminen tuntunut järkevältä. Parit äitiyshousut sain ja yhdet farkut ostin uutena, kahdet kirpparilta, haalarit olivat todellinen hyvä löytö kolmella eurolla! Pitkähelmaiset paidat menivät pitkään, ihan lopussa alkoi niistäkin pituus loppumaan. Myös talvitakin löysin kirpparilta ja sitä anoppi hieman lyhensi. Toppahousut pysyivät ylhäällä henkseleiden avulla ja vetoketju ja napit olivat auki jo puolen välin tienoilta. Tosi kylmällä kelillä mahaa suojasi vielä kaulaliinakin.

Ja tosiaan, olin jo unohtanut. Äitini työkaveri lahjoitti minulle maailman kauheimman talvitakin, näytin siinä aivan laitapuolen kulkijalta, Pepillekin sitä kauppasin, mutta ei ihme kyllä kelvannut. Hirveä kapistus, mutta kylmällä kelpasi päälle, kun ei muuta ollut. Sittemmin vein sen kierrätykseen.

Tällaisin ajatuksin tänään
Annika