tiistai 26. heinäkuuta 2011

Vauvakuumetta

Kaksplussan kannessa oli heti otsikossa se, mitä olen pyöritellyt päässä jo pitkään: "Mikä on täydellinen ikäero?" Kesäkuussa käytettiin hedelmöitysklinikan pakkasesta loputkin alkiot, mutta lisää lapsia ei ole tulossa. Aikamoista tunnekuohua, kun ensin siirretään kaksi alkiota ja pitää valmistautua myös kaksosraskauteen ja siihen, että kotiin voisi taas tulla vauva. Ja kun tuohon tai noihin ajatuksiin on tottunut ja niistä innostuu, raskaustesti näyttää miinusta. Tiesin jo lasketun päivänkin.

Viikko tuosta ja sain kuulla, että ystäväperheeseen tulee toinen lapsi, vahingossa, katumuspilleristä huolimatta. Tuntuu aika epäreilulta jälleen, vaikka en minä sitä heidän lastaan halua ja olen ihan aidosti onnellinen uudesta tulokkaasta - se on tuolle perheelle niin oikein :) Kaikkea hyvää tarkoittaen.

Miksi ne, jotka lapsia toivovat, eivät niitä saa? Miksi lapsenteko on toiselle niin vaikeaa ja toinen tulee raskaaksi jo pelkästä ajatuksesta? Enää en ole niin katkera ja kiukkuinen kuin ennen Eemiä. Silloin kaipuu äidiksi oli polttava. Olin 23, kun päätin tulla raskaaksi. Eemi syntyi, kun olin täyttänyt 27. Siinä ajassa joku toinen oli saanut monen monta lasta.

Vähän aikaa sitten kerroin ystävälleni toiveistamme saada lisää lapsia. Miksi ette adoptoi, hän kysyi. Niin, yksi alkion siirto maksoi noin 700 euroa, munasolujen kerääminen ja uusi tuoresiirto vieläkin enemmän lääkkeineen. Silti adoptio on vieläkin kalliimpi ja yleensä pitempi prosessi. Lisäksi adoptio on aina äärimmäinen lastensuojelullinen keino antaa lapselle paremmat eväät elämään, ei niinkään aikuisille mahdollisuutta vanhemmuuteen.

Ystäväni adoptioehdotukseen sanoin, että haluan synnyttää. Synnytys oli minulle niin suuri ja positiivinen kokemus, että haluan kokea sen vielä uudelleen. Ja haluan olla raskaana, kantaa salaisuutta ja luoda suhdetta lapseen. Näillä mielipiteillä en millään tavalla halua aliarvioida tai muuten arvostella adoptiovanhemman ja -lapsen suhteen kehittymistä, siitä minulla ei ole kokemusta.

Nyt mielessä pyörivät työasiat, opiskelut ja elämän jatkaminen yhden lapsen perheessä. Niin, ja ei, en ole unohtanut että minullahan on jo yksi lapsi. Olen kyllä hänestä kiitollinen ja ylpeä ja nautin joka päivästä, mutta silti kaipaan sitä, että minun elimistöni toimisi niin kuin pitääkin ja saisin lapsia, helposti.

1 kommentti:

Onnellinen Koti kirjoitti...

Minun sydän jättää aina yhden pumpsahduksen väliin, kun luen lapsettomuudesta.

Muistan kesän 2006. Me olimme yrittäneet jo sen vuoden, ilman tulosta. Sisäänkirjauduimme lapsettomuusklinikalle. Samana kesänä ensin eräs sukulainen soitti ja kertoi olevansa raskaana, mutta haluaakin tehdä abortin. Mutta lopulta pitikin lapsen. Ja vielä keskellä kesää toinen ystävä soitti ja kertoi tekevänsä abortin vahinkoraskauden vuoksi. Voin kertoa, tuntui aika pahalta.

Mutta meidän onneksi esikoinen syntyi kesän 2007 kovimmilla helteillä.

Kesä 2009 oli taas kauhea. Pomoni tuli pian kesän jälkeen raskaaksi. Ystäväni teki abortin. Ja minä sain mitä ilmeisimmin varhaisen keskenmenon.

Miksi se joillain on niin helppoa ja toisilla niin vaikeaa? Olen tukenut ystävää lapsettomuusmatkalla ja ihmetellyt asiaa läheltä. Itselläni kävi tuuri, on kaksi lasta - kolmen vuoden ikäerolla (kakkonen syntyi vuosi sitten). Tahattomasti niin paljon. Näistä olen kiitollinen. 200% enemmän kuin osasin edes kuvitella.

Tsemppiä ja halauksia ja voimi tulevaan matkaan. Adoptio on hieno homma, mutta ei vaan sovi kaikille pareille. Kuten kirjoituksestasi voikin fiilistellä. Toivon niin vilpittömästi että pääset vielä synnyttämään. Yksi lapsi on ihanuus sekin, mutta ymmärrän sen kaihon, mikä sydämessä saattaa asustella. ♥