Hyvin meni reissu pääsääntöisesti. Hienosti oli poijjaat pärjännyt kotosalla. Minäkin pärjäsin maailmalla. Nukuin tosin todella huonosti. Sekös harmitti, kun ajattelin että NYT voin nukkua pitkään ja keskeytyksettä. Ei minulla edes ollut mitenkään kauhea ikävä. Sitä vain ajatteli kaikkea. Mietin että ehkä vain olen tottunut nukkumaan poikieni kanssa. Tai että tilanne vain oli niin outo.
Tämä mamma eksyi baariin. Aamulla väsytti ja oikeastaan vieläkin väsyttää. Ja jälleen kerran piti todeta että eiköhän ne ajat ole ohi kun baarissa piti rymytä. Ei siellä ole minulle, kertakaikkiaan mitään. Mukavempi jutella ystävien kanssa, vaikka sen viinilasin ääressä, jonkun kotona tai muuten rauhallisessa ja mukavassa paikassa.
Vietin siis viikonloppuni kuuden ei lapsekkaan ystävän seurassa. Ihmisissä on jotenkiin niin paljon eroja. Toiset tajuavat vaan paremmin. En tiedä mistä se johtuu. Vai johtuuko se siitä ettei ne yritäkkään ymmärtää tai kuvittele tietävänsä? Ärsyttää tosi paljon jos joku jolla ei itsellä ole lapsia neuvoo ja luulee tietävänsä paremmin miten minusta pitäisi tuntua tai tehdä. Onneksi tosiaan on monta ystävää jotka näin ei tee :)
Minulla on ystävä joka kommenteillaan saa nykyään karvani pystyyn. Monta kertaa yhden viikonlopun aikana.
Yksi kysymys oli:
No oletteko rakastuneita? -Eeeen kyllä nyt ehkä tuota sanaa käyttäisi.
Voi ei!! -No tuota kyllä minä Marttia rakastan ja Martti minua, mutta se nyt on vähän muuttunut.
Ja tästä seurasi surullinen empaattinen katse. Ja minun osaltani epätoivoista selittelyä siitä että ei se arki nyt niin romattista ja kiihkeää huumaa voi olla vaippojen, univelan, yrittäjän ja pienen lapsen taloudessa... Jossa koko perhe nukkuu sulassa sovussa samassa huoneessa. Yritin selittää miten se on erilaista ja me ollaan perhe. Enkä kaipaakkaan nyt tähän mitään rakastumisen huumaa ja jännitystä. Mutta jos toinen ei ymmärrä niin sitten ei. Jotenkin minun pitäisi vaan jaksaa itse hyväsyä senkin asia, aina ei ymmärrä, enhän minäkään. Kenties olen hieman pettynyt kun luulen meidän ymmärtäneen ennen paremmin toisiamme?
Ärsyttää myös kun ihmiset ei kuuntele sitä itse asiaa. Tuntuu että tämä ystävä ajattelee liian paljon että mistä hänestä tuntuisi, ei osaa ajatella että minä olen erilainen ihminen eri tilanteessa. Ärsyttää sellaiset aiheetta säälivät katseet. Rivien välistä tehdyt väärät analyysit. Enhän edes kertonut vierailun aikana oikeista ongelmista. Enkä kyllä kerro.
Martin mielestä mietin liikaa. Hänen mielestä minun pitäisi antaa vain olla ja olla välittämättä liikoja. Kerroin, että oikeuteni naisena on vaahdota tästä muutama päivä ja sitten vaikenen :)
Aika ajoin mietin sitä että jos toinen ärsyttää niin olisiko parempi vain antaa olla? Toisaalta tämä meidän ryhmämme on niin tiivis ja näemme aina melkein kaikki yhdellä kertaa. Joten se on melkein kaikki tai ei mitään.
Mukavaa oli kyllä yleisestiottaen. Ja nyt on sitten ensimmäiset yötkin vietetty erillään, luulen että seuraavalla kerralla ei jännitä lähellekkään niin paljon. Ei sillä että tekisi mieli vähään aikaan minnekkään lähteäkkään yksin :)
Peppi
