Ajatuksenvirta tilitystä...

Aina sanotaan että ottakaa kuvia, kirjoittakaa ylös asioita ja tapahtumia. Ensimmäinen vuosi menee kuin unessa ja nopeasti.

Se on NIIN totta.

Aika menee niin nopeaan ja sitä on niin ihmeissään kun muistelee mitä oli vuosi sitten.

Pelottava ajatus siitä että meneekö kaikki vuodet näin nopeasti?
Olen kuullut myös sellaisen sanonnan, että ensimmäisen lapsen kanssa aika menee kuin siivillä, mutta kun niitä on kaksi menee aika taas tuplaten nopeammin.

Kaikenlisäksi kulutan aikani väärin. 

Juon liikaa kahvia ja laiminlyön lastani istumalla itsekkäästi tietokoneella päivät pitkät.

En osaa nauttia tarpeeksi vaan suunnittelen koko ajan tulevaa.

Murehdin turhia.

Kiukuttelen enkä osaa olla tarpeeksi aikuinen.

Vaihdan mieltäni.

Onko elämä lipunut kohta ohitseni ja lapseni katkera minulle?

Mikä on liikaa ja mikä liian vähän huomiota?

Välillä on olo että koko elämä on yhtä puuroa, rytmiin pyrkimistä.

Juuri kun luulee että jokin säännöllisyys ja rytmi on löytymässä niin KAS kaikki kääntyykin päälaelleen.

Koko ajan väsyttää ja jos ei nyt niin ihan kohta. 

Koko ajan siivoan, koko ajan, ja silti on sotkuista.

Sekavaa valitusta. Mutta sekavaa tämä nyt vaan on. 

Tuntuu että tunteet menee niin vuoristorataa. Välillä olen niin iloinen ja tehokas superäiti leivon, laulan, luen kirjaa, pussailen miehiäni ja käyn lenkillä ja puistossa. Välillä taas päivä valuu ohi ja olen väsynyt, äkäinen, hirviö akka joka kulkee hampaat irvisessä ja haistattaa hiljaa mielessään paskat jokaiselle ohikulkijalle ja pyörremytskyn lailla vihtoo menemään vittuilee miehelle ja tiuskien lapselleen. On niin alistettu perheenäiti joka joutuu vaan siivoamaan ja laittamaan ruokaa ja jolla ei ole omaa elämää. Vaikka kaikki oikeasti on hyvin ja välillä pillahdan itkuun kun olen niin onnellinen.

Vieläkö voi laittaa hormoonien piikkiin?? Ei varmaan. No naiseuden sitten.

Peppi